Suomiterveisiä

Moikkamoi!

Tasan kaksi viikkoa sitten tänä päivänä saavuin Suomen maankamaralle pitkän ja tottakai vaiheikkaan matkanteon jälkeen. Ensimmäinen paniikki tuli Limassa aamulla kello 4:30, kun edellisenä päivänä tilaamani taksi ei ilmestynytkään talollemme. No, siinä sitten kämppistä herättämään, jotta hän lataisi kännykkäänsä taksisovelluksen, jolla saisimme tilattua mulle taksin lentokentälle, tuohon aikaan kun kaduilla ei juuri autoja näkynyt. Hän totesi, että niin, tällä talomme "luottokuskilla" on ollut joskus tapana unohtaa ilmaantua paikalle. Loistavaa. Lopulta saavuin kuitenkin lentokentälle vain 15 minuuttia alkuperäistä suunnitelmaani myöhemmin (suomalainen aikataulutus kannattaa vaikkakin latinopiirteitäkin olen omaksunut), ja suuntasin ensin kohti Miamia. Miamissa seikkailin terminaalien välillä Victoria's Secret-kauppaa etsien parin ylimääräisen turvatarkastuksen läpi, jossa tietenkin unohdin napata läppärin ulos ja jouduin erillistarkistukseen. Vähän hävetti, kun repusta pursusi niin paljon tavaraa, ettei virkailija saanut sitä itse kiinni. Kolmannessa tarkastuksessa jouduin myös harmikseni avaamaan tuliaispaketin Andien vuorisuolaa, myönnän kyllä että läpinäkyvä pakkaus vaaleaa suolaa näyttää epäilyttävältä lentokentällä. Miami-Helsinki lentoa jouduin siis odottelemaan melko pitkään, etenkin kun lähtö viivästyi vielä puolellatoista tunnilla. Iltapäiväkolmesta puoleenyöhön odoteltua olinkin jo niin poikki, että viimeinen lento meni pitkälti nukkuessa. Aamun valjettua aloin jutustelemaan vieruskaverin kanssa, joka oli asunut viimeiset viisi vuotta Argentiinassa, ja vertailimme Etelä-Amerikka-kokemuksiamme. Eteläamerikkakokemuksiamme? Etelä-Amerikka kokemuksiamme? You get the point. Oikein mukava loppumatka! Lopulta passintarkastuksien ja matkalaukun tuskallisen pitkän odotuksen jälkeen matkanteko oli ohi, ja ampaisin ulos terminaalista siskon ja hänen poikaystävänsä tervetulotoivotuksien saattelemana koti-Suomen lämpimään kesäilmaan.

Tässä onkin sitten riittänyt ihmettelemistä näiden parin viikon aikana, miten asiat voivat tuntua niin tutuilta mutta niin vierailta. Ensimmäinen havainto oli hämmästyttävä puiden paljous, jotenkin minun mieleni sopukoista oli painunut unholaan merkintä siitä, miten paljon puita Suomessa on. Sitä jaksan ihmetellä melkeinpä edelleen joka kerta kun lenkille lähden, mutta tiivistettynä pointti on tämä: Suomen luonto on niin paljon kauniimpi mitä edes muistinkaan. Sen näkee nyt aivan uusin silmin, itsestäänselvänä pitämisen pirstouduttua. Automatkalla siskon luokse lähinnä päässä pyöri sanoinkuvaamattomat ajatukset ja tunteet, kun hämmentyneenä katselin ulos ikkunoista ja koitin saattaa aivojani ymmärtämään, että olen taas Suomessa. Outouden tunnetta en ihan ollut aavistanut, miten voi kahdenkymmenenyhden ja puolen vuoden maisemat tuntua niin erilaisilta vain viiden kuukauden poissaolon jälkeen? Riemusta kiljuen perille päästyämme join vettä suoraan keittiön hanasta ja ihailin kuivauskaappia, tuota niin pientä mutta niin suurta elämän helpottajaa. Helsingissä vietin viikon nähden kavereita, vieraillen Korkeasaaressa ja jahdaten Pokemoneja uudella vakuutusrahojen kattamalla kännykälläni.

Siskokset 3/4 Korkeasaaressa nauttimassa auringosta ja yhteisestä ajasta pitkästä aikaa!

Suomifiiilistelyä nallen kanssa

Tottakai sitä piti Perun herkkuja koklata Suomen aineksilla, lomo saltado a la Maisa

Perun kansallisjuoma pisco sour again, a la Maisa

Nyt olen siirtynyt hämmästelemään Kuopioon, ja näihin pariin viikkoon on mahtunut kaikenlaisia uudelleensopeutumisen kommervenkkejä. Nopeasti puhuessani tulee keskusteluihin satunnainen "sí", tekstiviestit tulee silloin tällöin automaattisesti aloitettua espanjaksi ja välillä suomenkieliset sanat tulevat ulos jonain ihan muuna kuin suomen kielenä, lähinnä siis ihan omana Maisa-kielenä, mille kaikki saavat aika ajoin nauraa. Myöskin sanoja on hukassa silloin tällöin, mikä on sinänsä omituista, enhän minä suomen kieltä hylännyt noiden viiden kuukauden aikana. Esimerkkejä näistä sanoista mm. kellari ja lihaskunto, joista jälkimmäisen ilmaisin luovasti sanalla jumppapumppa. Kaupassa unohdin tyystin, että täällä pitää punnita hedelmät itse, ja jouduinkin juoksemaan takaisin hedelmähyllyille pitkähkön jonon muristessa takana, ja auton takapenkille hyppäsin tyytyväisenä kuin Perussa taksiin, ja vasta hetken kuluttua muistin, että täällähän pitää käyttää turvavyötä. Tai että ne ylipäätään ovat olemassa takapenkeilläkin. Yksi suurimpia asioita ovat ehkä välähdykset muistikuvista; hetkiä, paikkoja, tilanteita, nauruja, onnistumisia, onnellisuutta. Ne vilisevät päässä vähän väliä muistuttaen kaikesta kokemastani, jota on välillä niin vaikea pukea sanoiksi ja selittää. Kaikkea en tule varmaan koskaan pystymäänkään kertomaan.

En tiedä, sanoisinko kohdanneeni toisen kulttuurishokin saavuttuani takaisin, mutta sanoisin silmieni auenneen aivan uudella tavalla. Suomi näyttää kauniilta, mutta myös todella kehittyneeltä ja etuoikeutetulta. Kuinka pidämmekään itsestäänselvyytenä puhdasta vettä, toimivaa jätehuoltoa, julkista liikennettä ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä hyvinvointivaltiomme meille tarjoaa. Netti tulee suhteellisen halvalla jokaiseen luuriin ja tiet ovat tasaisia, ja ilmainen koulutusjärjestelmämme kerää taas oppilaansa pulpetteihinsa ammentamaan oppia suomalaisen älykkyyden ja luovuuden aarrearkuista. Miten sitä ihmisellä voikaan olla vielä ongelmia tällaisessa paratiisissa?

Suomalaiset sen sijaan ovat stressaantuneita ja tiuskivat. Paljon ja turhasta, ainakin yhden Korkeasaarireissun observoinnin perusteella. Kontrollointi tuntuu olevan todella tärkeää, ja epävarmuutta siedetään huonosti. Tämän kaiken huomaaminen sai minut hämmästelemään ääneen, miten en ole aiemmin tajunnut miten selkeästi suoritusyhteiskunta olemme; miksi emme voisi ottaa hieman rennommin ja keskittyä kaikkeen hyvään ja positiiviseen, mitä juuri tämä hetki meille tarjoaa? Se mitä on edessä, on tulevaisuuden murhe, ja vaikka myönnän, että suunnittelu on edelleen minullekin tärkeää ja suomalaisena suorittajana jonkinasteisen mielihyvän lähde, sitäkin tulisi harrastaa kohtuudella. Suomalaiset ovat myös paljon yleisemmin ylipainoisia kuin eteläamerikkalaiset, hyvinvointivaltion kääntöpuoli? Vaikuttaa hämmästyttävältä, että opetuksen, teknologian, luonnon ja vaikka minkä muun upeuden kotipesässämme on niin paljon ihmisiä, jotka ulospäin näyttävät siltä, etteivät osaa tai jaksa huolehtia itsestään. Toki nämä ovat liiankin yleistäviä väitteitä, mutta varmasti myös piirteitä, joita ei aina edes huomaa tottuneisuudeltaan.

Näiden ulkoisten observointien lisäksi ehkä suurin muutos on se, mikä on tapahtunut minun pääni sisällä. Tällaisen kokemuksen varmasti monesti ajatellaan sisältävän kliseisiä itsensä löytämisen hetkiä, mutta minun tapauksessani ehkä sanoisin, että aloin ymmärtää, että tunnen itseni jo aika hyvin. Ominaisuuteni, niin hyvät kuin vähän vähemmän mieluisat, ovat osa minua, ja vaihtokokemuksen myötä tunnistan ne paremmin itsessäni. Puhun paljon ja olen sosiaalinen, mutta tarvitsen omaa tilaa ja aikaa vain itselleni, mikä vahvistui kymmenen kämppiksen keskellä. Minun on hankala kohdata suoritusteni epäonnistumisia, kuten silloin kun yhden control de lecturan mentyä ihan puihin lähdin itku kurkussa kotiin. Mutta olen myös joustavampi ja sopeutuvaisempi mitä luulinkaan, sillä vaihtoolähtö ja vieraassa maassa asuminen todellakin heittää mukavuusalueen ulkopuolelle; tulee tilanteita, joissa on epämukava olo, joissa ei osaa toimia, ja joissa ei ymmärrä mitä tapahtuu. On hetkiä, jolloin on niin kova ikävä kotiin tuttujen ja rakkaiden ihmisten luokse, mutta myös hetkiä, jolloin on niin onnellinen ja ylpeä itsestään, että on lähtenyt tällaiselle seikkailulle. Hetkiä, jolloin sitä miettii, josko sitä sittenkään haluaa enää palata siihen tuttuun ja turvalliseen. Minä opin seisomaan omilla jaloillani, ja tulin takaisin kaiken hämmennyksen, ikävän, totuttelun ja surullisuudenkin keskellä tuntien oloni tasapainoiseksi. Minä olen minä, ja minä pystyn vaikka mihin, ja se on aika mahtavaa.

Mä oon oppinut ihan hurjasti. Itsestäni, kuten jo kirjoitin, mutta myös sellaisen asian, että ihmisellä voi todellakin olla monta kotia. Ja että koti ei aina välttämättä ole fyysinen paikka, vaan se voi olla myös tunne. Ja minä löysin sen myös Perusta, tärkeiden ihmisten seurassa, kun kaikki on hyvin, eikä tarvitsisi mitään muuta kuin pienen hetken kauemmin olla ja nauttia. Minä opin, että kommunikointi on erittäin tärkeää, etenkin silloin kun se on haastavaa. Haastavaa siitä voi tehdä esimerkiksi se, että kommunikoijat ovat eri kulttuureista, puhuvat eri kieltä, ja ovat tottuneet erilaisiin asioihin. Kommunikointi oli suuressa roolissa meidänkin kimppakämpän elämässä, ja sen puutteet tai virheet ja kulttuurierojen tuomat haasteet siihen toivat draamaa ja vauhtia meidän arkielämään. Mutta mielestäni opin toimimaan paremmin erilaisten ihmisten kanssa, myös kulttuurienvälisesti. Kielitaitoa, mikä oli ehkä kaikista selkein ja odotettavissa olevin asia, kartutin myös hurjasti; siispä vinkiksi tuleville vaihtareille: panostakaa perulaisiin (tai ylipäätään paikallisiin) tutustumiseen ja puhukaa espanjaa, vaikka sanat ei riittäisi, vaikka jännittäisi, vaikka tekisitte virheitä. Eilen illalla sain luettua matkalukemisena olleen kirjan, joka oli espanjaksi kirjoitettu (John Green: Ciudades de Papel, "Paper Towns", suosittelen!), ja totesin äitille sen luettuani, että huomasinpa näin jälkikäteen, että mulle on jo ihan sama, luenko suomeksi, englanniksi vai espanjaksi; kokemus on täysin sama. Se on mielestäni jo aika hyvä merkki, kuten myös se, että osaan soittaa puhelimella ravintolaan ja tilata ruokaa kotiovelle espanjaksi, mistä olen ehkä vieläkin ylpeämpi.

Minusta tuntuu, että vaihdon myötä olen avannut ovia, jotka jäivät avoimeksi tulevaisuutta varten. Ne ovet saattavat johtaa ammatillisiin mahdollisuuksiin espanjan kielen tai Perun parissa, tai ihan vaan lomailuun tai kielenkäytön jatkamiseen. Koettuani elämää toisessa maassa, huomasin, että unelmani ja suunnitelmani tulevaisuudesta eivät välttämättä ole enää niin kallioon hakatut, sillä mahdollisuuksia on lukemattomia, ja olen avoin myös mahdollisuuksille, jotka saattaisivat viedä minut uusiin seikkailuihin. Yhden asian tiedän varmaksi: minä rakastan espanjan kieltä, ja tahdon jatkaa sen puhumista, kuulemista, lukemista, opettelemista ja opettamista. Olen myös aika varma, että tieni vielä käy kohti Etelä-Amerikkaa ja ehkä takaisin Peruunkin...!

Ehkä hieman kliseisestikin haluan päättää tämän blogin lainaukseen, jonka löysin ja koin aika kuvaavaksi. Sen myötä haluan sanoa, että vaihto-opiskeluaikani ylä- ja alamäkineen, iloineen ja suruineen, tulee jäämään mieleeni yhtenä upeimpana kokemuksenani, josta ammennan varmasti koko loppuelämäni. Kiitos!

"Travel isn't always pretty. 

It isn't always comfortable. 

Sometimes it hurts, it even breaks your heart. 

But that's okay. The journey changes you - 

it should change you. 

It leaves marks on your memory, 

on your consciousness, on your heart, 

and on your body. 

You take something with you... 

Hopefully, you'll leave something good behind." 

- Anthony Bourdain