Maisa maailmalla, osa 1: Chile

Hola a todos!
Palauduin tänään Liman-kotiin suurelta ja jännittävältä kahden viikon seikkailulta, eli reissusta läpi Chilen, Bolivian ja eteläisen Perun. Matkaan lähdettiin kämppis-Linan kanssa heti lopputenttien päättymisen jälkeisenä päivänä, eli pari viikkoa tässä on nähty ja koettu niin paljon, että en tiedä riittäkö sanat taikka kuvatkaan. Kokeillaan silti!

Monenmoisien hyvästien ja puolen tunnin yöunien jälkeen suuntasimme lentokentälle. Lähteminen oli sinänsä hankalaa, sillä tiesimme, että palaisimme kotiin, josta lähes kaikki olisivat jo lähteneet. Tunnelma oli kuitenkin odottavainen, ja muutaman tunnin kuluttua saavuimme Chileen Santiagon lentokentälle.

Maisemat oli aika hulppeat lentokoneesta käsin!

 Santiagoon saavuttuamme kohtasimme heti alkajaisiksi hämmennystä lentokentältä poispääsemiseksi, ja en edelleenkään ole varma mitä kävi, mutta päädyimme jonkinlaisen opashenkilön kautta minibussiin, joka vei meidät estación centralille. Bussissa saimme suosituksen hostellista, jonne selviydyimme muutaman tienkysymisen voimin. Santiago vaikutti kauniilta ja oikein modernilta (hurja ero Peruun!) ja ihmiset ystävällisiltä. Ekana päivänä käytiin heti tottakai syömässä empanadas , eli seuraavanlaisia täytettyjä piirakoita:

Nam!

Ekan päivän turistikierroksen meille piti Jyväskylässä vaihdossa ollut tuttuni Santiagosta, ja kierros vei meidät Santiagon tärkeimpiin paikkoihin. Kaupungista saikin irti paljon enemmän paikallisen oppaan avulla, isot kiitokset hänelle!

Plaza de armas, kuten joka kaupungissa täälläpäin maailmaa

Ei varmaan kerro kenellekkään mitään, mutta kurssilla puhuttiin jonkin verran kyseisestä Guaman Poma de Ayalasta, ja hänen kädenjälkensä löytyi Santiagon Plaza de armasin kiveyksestä. Kaikkea sitä oppii!

La Moneda, presidentin palatsi

Toiselle päivälle olimme ostanut bussiliput Valparaísoon, joka on pienempi kaupunki rannikolla parin tunnin ajomatkan päässä Santiagosta. Kaupungin keskusta on rannan lähettyvillä, josta se lähtee leviämään ylöspäin pitkin cerroja, eli mäkiä tai kukkuloita. Kiipesimmekin siis Patapata-hostelliin (voin suositella), ja noustessamme näimme, että Valparaíson mäet ovat värikkäitä, täynnä maalattuja taloja, seiniä ja portaita. Kaunista, vaikkakin välillä hippimeininki tarkoitti myös pösyttelijöitä pitkin portaita.

Valparaísossa vietimmekin oikein mukavan aamupäivän kaupungilla kävellen. Lounaan jälkeen päädyimme ihastelemaan tätä viimeisintä näköalaa, jonka jälkeen alkoi alamäki, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti. Kadunkulmassa karttaa tutkiessamme nimittäin yhtäkkiä isokokoinen poika ilmestyi taakseni ja riuhtaisi olkalaukkuni irti hihnastaan ja otti jalat alleen. Muutaman sekunnin täydellisen shokin jälkeen lähdettiin huutaen perään, mutta kadulla olevat ihmiset eivät evääkään liikuttaneet meitä auttaakseen, emmekä saaneet rosvoa kiinni. Siinä sitten alkoi itkunsekainen ja järkyttynyt muisteleminen, mitä kaikkea laukun mukana katosi; onni onnettomuudessa, kamera oli taskussa joten se säilyi tallella. Tärkeimpinä katosi rahaa jonkin verran sekä kännykkä, mikä ei sekään onneksi ollut kovin iso menetys, sillä se oli vanha kämänen varapuhelin, jonka olin ottanut käyttöön noin viikko aiemmin kun kadotin varsinaisen puhelimeni. Kaksi puhelinta siis Etelä-Amerikka vaatinut veroina, hieman harmittaa mutta onneksi ei käynyt mitään vakavampaa!

Palasimme hostellille rauhoittumaan, ja hostellin henkilökunta opasti meidät paikallisen poliisin, carabinerojen, toimistolle tekemään ilmoituksen varkaudesta. No, jotta asiat eivät sujuisi liian helposti, oli paikka väärä tällaisen ilmoituksen tekemiselle (koska kaduillahan emme nähneet yhden yhtä poliisia), ja jouduimme odottamaan tunnin verran partioauton saapumista. Tämän tunnin vietimme hieman epämukavasti naispoliisin toimistossa chileläistä saippuaoopperaa katsellessamme tuijottaessamme myös vastapäisellä pöydällä lojuvia aseita. No, poliisiauto lopulta saapui neljän carabineron voimin, ja meidät Linan kanssa ängettiin takapenkille kahden suuren miespoliisin väliin. Matka oli myös hieman epämukava, sillä poliisit vitsailivat koko matkan epäselvällä chilen aksentillaan, emmekä ihan ymmärtäneet mistä oli kyse. Paitsi silloin, kun yksi poliiseista alkoi tiedustelemaan saksalaiselta kämppikseltäni, miksi saksa hävisi maailmansodan. Lopulta poliisitoimistossa sain selittää asiani, ja poliisit kirjoittivat minulle virallisen paperin vakuutusyhtiötä varten, mutta vasta hämmästeltyään ja naureskeltuaan sukunimelleni, jonka tavaamiseen meni tovi. Paperia piti näyttää myös naapurihuoneen jepareille, kun oli asiakkaalla niin hassu sukunimi. Että näin.

Palasimme Santiagoon, jossa vietimme vielä puolitoista päivää San Cristobalin näköalakukkulalle kiiveten (ja sieltä pari tuntia alas tallustellen) ja mercadoilla vieraillen. Sunnuntaina illalla hyppäsimme bussiin kohteena San Pedro de Atacama, jonne matka kesti 25 tuntia. Kyllä, 25 tuntia.

Kukkulalle pääsi onneksi hissikärryllä, aika korkealle nimittäin noustiin!

Kuten kuvasta näkyy, ei sää ollut mikään paras. Myös kaupungin ylle hiipivä saastepilvi sumentaa näköalaa.

Lähtötunnelmat ennen hurjan pitkää bussimatkaa

Näköaloja matkalta

Näköaloja part 2, aavikollahan sitä oltiin lähes koko maanantai herättyämme (onneksi) suht pitkiltä yöunilta.

San Pedro oli oikein kiva pikkukaupunki Atacaman aavikolla, vaikkakin se oli olemassa lähinnä turismin takia. Meillä olikin päivä aikaa viettää kyseisessä paikassa, ja lähdimme opaskierrokselle Valle de la Lunaan, ja täytyy sanoa, että en koskaan aiemmin ole ajatellut, kuinka kaunista aavikolla voikaan olla.

Yksi asia jäänyt mainitsematta: aavikolla on kylmä. Todella kylmä. Eikä lämmityksestä tietoakaan, ehei. Siispä päälle kaikki vaatteet (noin 8 paitaa ja 4 housut), kun ei mitään talvitakkeja tullut älynneeksi pakata mukaan.

Näiden kuvien myötä päättyy Suuren Seikkailun Chilen osuus, 6 päivää oli todella vähän niin suuressa ja ihmeellisessä maassa, mutta jonain päivänä palaan vielä näkemään kaiken muun kauniin tuossa maassa. Seuraavana päivänä aloitimme matkamme kohti Boliviaa, siitä pian lisää...!